maanantai 26. maaliskuuta 2018

Leikitään..kö



Palaan vanhaan aiheeseen ehkä siksikin koska siihen ei tunnu tulevan tolkkua.  Olettaisin leikkimisen olevan maailman helpoin asia ja ehkä myös luonnollisin tapa toimia ihmiselle.
Kuitenkaan se leikkiminä ei vaan puserru ulos. Senhän pitäisi tulla syvältä sisältä ilon kautta. Ei pohtimisen ja miettimisen tuloksena kuinka tässä nyt leikitään.

Hukkaako ihminen luontaisen leikkimisen ikääntymisen kautta vai onko sitä koskaan aidosti ollutkaan? 
Ja mitä on aito leikkiminen? Mistä se ilo kumpuaa vai onko se reeneissä iloa vai suorittamista? Ja voiko suorittaminen olla myös leikkiä ? Leikki sanasta tulee äkistään mieleen lapset puuhailemassa nukeillaan ja autoillaan. Kirmaamassa pihojen halki hippasilla ja jännittyneinä odottamassa piiloissaan löytääkö kukaan.

Onko leikki lapsen työtä joka aikuisella vaihtuu oikeaan työhön ja siihen suorittamiseen.
Voisinko vielä geelipallo kädessä palata takaisin lapsuuden pihamaille ja löytää sen pirskahtelevan riemun koirani kanssa leikkimiseen.  Minä aidosti haluan uskoa siihen ja antaa tilaa leikin vapauttamalle ilolle. 

Kuinka teillä? Onko leikkiminen palkkana, reenin jälkeisenä kiitoksena tms hankalaa.
Kertokaa kokemuksia kuinka juuri te leikitte koiranne kanssa. Reeneissä, kotona, pihalla.
Neuvoistanne on varmasti apua kaikenlaisille leikkijöille tai leikkimisen suorittajille ! 










tiistai 13. maaliskuuta 2018

Eräässä tarinassa uuden alku



Useat kuuluisat artistitkin tekevät paluun. Näyttävästi tai vaatimattomasti kuten minä. 
Ajattelin perustaa uuden blogin mutta sain vihjeen miksi. Niin miksi koska minulla on ollut ja toivottavasti tulee myös olemaan lukijat tallella. Ja blogi. 

Hivenen rikki useiden elämässä sattuneiden tapahtumien vuoksi palaan nakuttamaan ajatuksia. Koiranpojat jaksavat hyvin. Aapo aapeli reenaa edelleen minkä minä jaksan ohjailla. Jalo on oma rakastettava itsensä ja Niilo voi olosuhteisiin nähden myös hyvin.

Ensimmäisen kerran ehkä näinkin julkisesti yskäisen ulos kammottavan jo sanana konkurssi. Siihen pisteeseen ajauduin ja lopulta oli nöyrryttävä tosi asioiden edessä. Se että menettää jotain itselle niin tärkeää on vaikea edes pukea sanoiksi. Se vetäisee maton alta, kuristaa kurkkua ja saa maailmaan  tummia sävyjä. Niin tummia ja uhkaavia että ilman ystäviä siihen  ei olisi maalaantunut hivenen valoa.  Aurinkoa, iloa, toivoa ja uskoa.  





Jatkan kirjoittamista entiseen tapaan ja tulen uudistamaan ulkoasua sitä mukaa kun valo lisääntyy. Valo päivissä, ajatuksissa ja uskossa tulevaan. Pojat ovat vahvasti edelleen blogin kantava voima mutta pienin herkin tavoin uudistan myös blogin sisältöä.



Tervetuloa takaisin myös te jotka olette matkassani kulkeneet. Tervetuloa myös uudet seurailemaan blogia jos sivuille eksytte. 


Elämä on seikkailu ja uskallusten summa. Se on rakkautta ja  lämpöä. Kun uskallat antaa saat sen moninverroin takaisin. Käsi koiranpojan pehmeässä turkissa. Ystävän tuki ja turva. 
Pieni aavistus keväästä. Ehkä ne kurjetkin pian palaavat. Siinä kaikessa asuu toivo. 


Kuvista kiitos Kristiina Kerttulalle  🎔