Toko tottis ylös ja alas

Olen päättänyt kirjoitusten suhteen olla avoin ja rehellinen.  Tilittää kun on aihetta pään myllerryksessä ja tuoda julki tuntemuksia.




Meillä on vaikeuksia löytää yhteinen sävel reenaamisessa Aapon kanssa. Ei pidä käsittää etten pitäisi reenaamisesta, taidan pitää siitä ehkä liikaakin.  Toisinaan vaan unelmat ja todellisuus eivät kohtaa ja jättävät jälkeensä tyhjyyttä.
Neuvoista opeista huolimatta en pysty omaksumaan sitä yhteenkuuluvuutta koirani kanssa jossa olemme tilanteessa vain me kaksi. Se maailma jossa käsillä oleva hetki on elämäsi sen hetken tärkein. Hetki jossa luodaan eteenpäin vievää kannustavaa, positiivista elämäniloista reenaamista. Reenaamista jossa palkka, leikki ja vuorovaikutus kohtaavat koirasi kanssa. Siinä ei ole sijaa, ei tilaa miettiä eilisen askareita, huomisen murheita, on vaan käsillä oleva hetki. Hetki jonka hukkaaminen on nopeaa mutta takaisin saaminen vaivalloista.

Kun tarpeeksi monta kertaa hukkaat hetkesi palaat lähtöruutuun aina uudelleen ja uudelleen.  Mietityttää kuinka hukatuista hetkistä enää edes pystyy palaamaan. Pystyykö koira nousemaan lähtö ruudusta ja pystyykö ohjaaja nostamaan koiran lähtö ruudusta.

Minulla on hyvä tai paremminkin erittäin hyvä koira reenattavaksi. Kovin kiltti ja kovasti yrittävä. On lähes kauhistuttavaa hukata ja hävittää tämä lahja. Pelottavaakin ja surullista. Surusta kasvaa uusia kohtaamattomuuksia ja pelosta epäonnistumisia.
Noidankehä jossa leikin, palkan, kontakin, yhteen tekemisen kudelma hajoaa ja jäljellä on vain oma riittämättömyys.


                                  Kuva Kristiina Kerttula


Enää ei ole aikaa hukattavaksi, on ainoastaan toimittava. Paljosta olemme jääneet ja sitä aikaa emme enää saa takaisin. Voimme ainoastaan muuttaa käsillä olevaa aikaa ja tehdä siitä edes hieman paremman. Joskus vähemmän on enemmän ja muita suunnitelmia me emme nyt haikaile tässä vaiheessa.
Lohduttavaakin ettei enää tarvitse yrittää liikaa. Ehkä meidän kompastukset osittain johtuivat myös tietystä pakosta pään sisällä. Suorittamisesta tuli pakonomaistakin ja samoin minulle on käynyt esimerkiksi näyttelyissä. Esiin alkoi puskea tietynlainen rimakauhukin esiintyä koiran kanssa.  Jännitystä olen aina tuntenut kisoissa mutta se että se alkoi vaikeuttaa jo toimimista kentälläkin. En usko että koskaan tulen pääsemään kauhusta irti kokonaisvaltaisesti mutta pienissä askelissa uskoisin tallovani niitä kumoon.

Meidän pienet haaveet  tarkentuvat iloiseen yhteen tekemiseen, yhteen kuuluvuuteen ja ilon ja riemun löytymiseen. Se on ihan parasta tällä hetkellä jos pystymme sen löytämään. Joskus on luovuttava että löytää uutta. Uuden löytymisen kautta saattaa kasvaa jotain ainutlaatuista ja korvaamatonta. Tätä lähdemme tavoittelemaan ja kun foxus on pikkiriikkisessä ehkä pettymyksetkin ovat niitä pienen pieniä. 
Haaveiden on annettava elää ja uskallettava antaa mahdollisuus löytää jotain uuden uutukaista. Siinä uudessa saattaa asua se pieni onni koirasi kanssa. Ja me löydämme vielä sen.


Kommentit

  1. Ootko harkinnut itsellesi käyttölinjaista? Voisit saada tuosta treenamisesta enempi irti ja ehkä paremman koiran? Tykkäät kuitenkin harrastaa, eikä noista näyttiksistä oikein enää hyviä löydä. Ne tekee kyllä muttei vietikkäästi...

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista mutta minulla on maailman paras ja parhaat koirat. Juuri omalle sydämelle valittuja. Reenaaminen on vain pieni osa kokonaisuutta, elämä itsessään koirien kanssa antaa enemmän kuin kirkkainkaan palkinto. Hyvää kevättä

    VastaaPoista
  3. Kuulehan nyt anonyymi. Meinaakko että käyttölinjanen on jotenki autuaaksi tekevä. Tässähän ei ole kyse koiran toimimattomuudesta lainkaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

KIITOS VIESTISTÄSI ♥