Unelman perässä

Tapanani on kirjoittaa turhankin korkealentoista tekstiä. Yritän nyt välttyä kaikelta siltä ja tuoda ajatukseni tuoreeltaan selkeästi esiin.

Meillä oli unelma, minulla ja koirallani. Kehittyä itse ohjaajana, kuunnella koiraani ja edistyä jos ei suurin niin pienin harppauksin. Ajan kuluessa koira sisäisti ohjeita minä en. Viimein olimme kentällä vain kaksi toisilleen vierasta oliota jotka hämmentyneinä katsoivat toisiaan.

Minulla oli vielä aamulla unelma joka miltei sortui jo alkutekijöissä. Me kaikesta huolimatta lähdettiin yhdessä. Takaisin palasi vain hämmentynyt ja erittäin surullinen parivaljakko. Ne kaksi toisilleen vierasta oliota.

Kun unelmat sortuvat pala kerrallaan ja on pakko hyväksyä tosiasiat ja nöyrtyä niiden edessä. Se tunteiden vuoristorata joka epäonnistuneen kisan jälkeen vyöryy mieleen vaihdellen epäuskosta, häpeän kautta suruun kaataa alleen.
Ja edelleen minulla on hyvä ihan maailman paras koira jolle en osannut tarjota enempää. 

Ohjaajana en kyennyt tarjoamaan koiralleni tukea kun sitä eniten olisi tarvittu. Annoin kesken kisan pakan hajota omaan epävarmuuteen ja osaamattomuuteen. Annoin itseni ajautua tilanteeseen jossa kykyni ottaa homma haltuun katosi täydellisesti. Hukkasin kaiken keskellä koirani ja siinä samalla itseni. Ja samalla tietämättä tiedostin jo silloin että on aika luovuttaa. Kisaaminen ei ole vaikeaa silloin kun sen oikein oivaltaa ja näkee oleellisen ja keskittyy koiraan. Ja vain ainoastaan koiraan. Minä unohdin muutamassa epävarmuus kohdassa tämän ja lannistuin. Taitava ohjaaja korjaa, auttaa, näkee tilanteen ja puuttuu siihen välittömästi. Ja olen vahvasti sitä mieltä että vaikka kuinka et näytä pettymystäsi koiralle myöhemmin se vaistoaa sen. Siitä jää ikävä kisajälki. Kisajälki koiraan ja ohjaajaan. Jokainen epäonnistuminen kuormittaa seuraavaa kisaa ja sen vuoksi tasaiset varmasti tehdyt kokeet ja reenit ovat parasta mitä voit koirallesi antaa.  Tuloksilla ei ole niinkään väliä vaan sillä millaisen muistijäljen jätätte taaksenne. Jos  koiralle jää kisasta/reenistä epämieluisa olo kuinka se koskaan yltäisi tai edes tahtoisi samaan tilanteeseen uudelleen. En ehkä minäkään tahtoisi.  Tässä pohtimista pitkälle eteenpäin. Ja onko todella peli jo menetetty?

Yhden epäonnistuneen kisan jälkeen on aivan turha kitistä ja vaipua suohon. Silloin noustaan pontevammin kuin koskaan ennen. Ryhdistäydytään, korjataan, opitaan virheistä ja seistään yhdessä koirakkona entistä tukevammalla maaperällä. Meillä näitä kertoja riittää liikaa niin reeneissä kuin kisoissakin. Silloin luovuttaminen sattuu oikeasti. Luopuminen jostain tärkeästä ei voisi olla sattumatta jos sillä ei olisi väliä. Kun kuitenkin rakastin reenata ja toivoin onnistumisia enemmän kuin mitään.  Ja ne liikkeet jotka saimme suoritettua olivat pisteiltään kasin ysin tuntumassa. Olisin tarvinnut vain hieman malttia ohjata Aapoa. 
Suru siitä ettei kykene itselleen niin tärkeään jossa koira on osa sinua ja sinä osa koiraa. Se taianomainen hetki reenin tai kisan jälkeen. Minä sentään olen sen kokenut joskus ja jos se olisi minun käsissäni muuttaa asiaa tekisin kaikkeni tuon tunteen eteen.  Ehkä tapahtuu jotain mullistavaa ja käsiini tipahtaa avain jolla avaan jäykimmätkin lukot . Ehkä avain ei sovikkaan lukkoihin joita kurkottelen mutta annan itselleni luvan uskoa. 


Me olemme kuitenkin saavuttaneet meille suuria asioita BH sekä kaksi alo ykköstulosta. Se TK1 jäi kauniiksi unelmaksi ?  ja sen jahtaamiseen minulla ei ehkä enää rahkeita. Ainakin vahvasti tänään uskon niin. Tätä koetta odotin monet pitkät kuukaudet ja usko onnistumiseen eli vahvana. Me olimme kuitenkin niin lähellä onnistua. Siitä kiitos Aapolle joka kaiken sekamelskan keskellä kuitenkin yritti parhaansa. Olen niin kiitollinen että olet olemassa ♥  Vielä jonakin kauniina päivänä me olemme yhdessä ylpeitä toisistamme ja katsomme toisiamme silmiin paiskaten käsi/tassua vitsi soikoon !!! Vaikka kyseessä olisi kuinka pieni teko/tavoite hyvänsä.