Etsinnän ytimessä

Jatkaisin vielä hieman pintaa syvemmälle koiran kanssa tekemisen vaikeutta ja ihanuutta. Usein monia vuosia reenanneena huomaan että olipa tavoitteet  katossa tai lattiassa tekeminen hankaloituu.
Tiedättekö sen tunteen kuin kahlaisi tahmeassa siirapissa pääsemättä mihinkään. Voimat alkavat väsyä ja tekisi mieli luovuttaa mutta on pakko päästä irti.

Sana pakko on sanana perkele, ei ole pakko ! Ei ole pakko tehdä jos ei hutsita. Silloin kannattaa jäädä vaikkapa ihailemaan pilviä taivaalla. Pakon vallassa reenaaminen on varma tapa tappaa innostus niin ohjaajalla kuin koirallakin. Jokaisen pakon jälkeen tekeminen puuroutuu edelleen ja virheitä alkaa syntyä ja kuormittaa jo monasti niin hyviä suorituksia.

Ja ihan kokemuksen äänellä voin sanoa  että virheiden muokkaaminen on totista puuhaa ja hermostuminen ei taaskaan auta asiassa laisinkaan. Pakko ja totisuus! Olemme jo aika lähellä oleellista.




Ihminen joka kahlaa kentällä pakon raskas viitta harteillaan totisena ja voimattomana hyödyttää koiraa korkeintaan laskemalla vähäisenkin innon nollaan. Reenien jälkeen olo on kuin hakatulla, tuskainen ja hauras. Miksi tässä taas kävi näin? Teinkö jotain väärin ? Unohdinko pakata reppuun jotain oleellista? 

Kyllä sinä unohdit pakata reppuun itsesi ! Sinä unohdit sen maailman mahtavimman tunteen juuri astellessasi kentälle. Sinä unohdit sanan ME ! Sinä ja koirasi. Kaikki tila aika paikka on juuri teillä. Nauttikaa rentoutukaa onnistukaa. Unohtakaa se aamuinen palanut puuro. Se villasukka joka hiertää jalassa. Se lasku joka piti maksaa kuukausi sitten. Unohtakaa ! 


Pakon ja totisuuden rajapinnasta lähtee polku kohti uutta ja valoisaa. Kurkoita ja tavoita ja nappaa kämmenellesi.  Astu kentälle uusi minän viitta harteillasi, leiki, hulluttele, opi, osaa, halua, innostu, ohjaa, naura ja kas kummaa posket punoittaen riemu sisällä kuplien katsot koiraasi silmiin. Hiton hitto että me oltiin hyviä !! 





Kommentit